Artikkeli - 15.08.2014 klo 09.29

Kaukana soi bolero

Kaukana soi bolero

Ruben Ponsin kirjallinen esikuva on Ernest Hemingway. Kuva: Annika Rauhala

Rubén Pons syntyi Havannassa puoli vuosisataa sitten. Suomessa hän kirjoitti kirjan elämästään, joka on kuin kuubalaista musiikkia: siinä on rakkautta, huumoria ja surua.

"Linnut alkavat laulaa aamukuudelta. Seison parvekkeella, josta näkyy suuri puisto ja kauempana meri. Muistan aina ne linnut, ja edessäni aukeaa koko kaupunki. Minä seison siellä ylhäällä ja katson, kun Havanna herää."

Nyt, nelisen vuosikymmentä myöhemmin, Rubén Pons, 49, istuu vantaalaisen kerrostalon pienellä parvekkeella ja katsoo koivujen ohi pellolle, jonka takana soljuu Keravanjoki. Tummien sormien välissä savuaa tupakka, ja pöydällä on puoliksi juotu punaviinilasi. Kuubalainen käsi, hemingwaylainen asetelma.

"Toinen varhainen muisto on meren tuoksu. Meri ei haise missään samalta kuin Havannassa."

Kun Pons oli esikoulua käyvä pikkupoika, opettaja antoi hänen siestan aikana kertoilla tarinoita muille lapsille. Tuhannen ja yhden yön sadut viehättivät häntä eniten, ja erityisen rakas oli tarina merenkulkija Sindbadin hurjista seikkailuista. Sindbad oli matkoillaan ansainnut suuret rikkaudet, joita hänen kaimansa, köyhä kantaja Sindbad, kadehti.

"Satuja oli kivaa kertoa, mutta keksin niihin aina vähän omiani", Pons sanoo ja hymyilee.

"Moni vanha kaveri luulee vieläkin, että Sindbad Marino oli kuubalainen merimies, joka matkusti veneellä Amerikkaan."

Kuumasta kylmään

Lapsena ja nuorena Pons uskoi palavasti Fidel Castron johtamaan vasemmistohallintoon ja halusi palvella sitä. Nuori mies suoritti armeijan Angolan repivässä sisällissodassa, johon Kuuba osallistui paikallisen vasemmistohallituksen tukijana. Pons palasi kahden vuoden kuluttua Havannaan mieli murtuneena.
Alemman keskiluokan perheessä kasvanut Pons alkoi lukea historiaa Havannan yliopistossa, koska pohti aina, mistä on tullut, mihin menossa ja miksi.

Opintoja seurasivat vuodet toimittajana Kuuban kommunistisen puolueen pää-äänenkannattajassa, Granma-lehdessä. Pons seurasi maansa kamppailua Yhdysvaltain kauppasaarron ikeessä ja myöhemmin – kun Neuvostoliitto oli hajonnut ja lopettanut Kuuban talouden tukemisen – yhä pahenevaa kurjistumista.
15 vuotta sitten hän jätti taakseen paahteessa rosoisena väreilevän Havannan, sen siirtomaa-aikojen loistosta kuiskivat rapistuneet talot, Malecón-rantabulevardin ja Meksikonlahdelta puhaltavan tuulen. Sinne jäi myös 9-vuotias tytär. Ja Kuuban kommunistinen diktatuuri, johon Pons oli menettänyt kaiken uskonsa.

Tarinankertoja Pons ei seilannutkaan Amerikkaan, vaan lensi Aeroflotilla Suomeen. Hän oli 33-vuotias ja ensimmäisellä lennollaan. Oli joulukuu vuonna 1999.

"Lunta, jumalauta! Ja veroja!"

Mies heittää päätä taaksepäin ja nauraa. Karussa Suomessa odotti kuitenkin myös rakkaus: vaimo, jonka Pons oli tavannut Havannassa. Neljä vuotta myöhemmin syntyivät kaksoset, tyttö ja poika. Pons teki kaikkea varastomiehen ja baarimikon hommista espanjan opettamiseen. Alat vaihtuivat senkin takia, että vaimon työ vei perhettä ensin Tanskaan ja sitten Australiaan. Siellä pari erosi, ja Pons palasi – Suomeen.

"Kaipasin lepoa, ja täällä oli rauhallista. Pons viittilöi parvekkeen edessä kohoavien koivujen suuntaan."

Lapset, puu ja kirja

Virikkeitä oli ehkä riittävän vähän, sillä Pons alkoi kirjoittaa.

"Isäni sanoi aina, että miehen pitää elämässään tehdä kolme asiaa: saada lapsi, istuttaa puu ja kirjoittaa kirja", Pons sanoo ja karistaa tuhkat kuppiin.

Pons on saanut lapset, istuttanut pihalle puun ja nyt hän on kirjoittanut kirjankin. Ponsin omaelämäkerrallinen esikoisteos ilmestyy suomalaiskustantajan julkaisemana lokakuussa. Käännetyn kirjan nimi on Elämä kuin bolero. La vida como un bolero. Onko elämä kuin kuubalaista musiikkia?

"Se on surrealistista. Siihen kuuluu rakkautta, huumoria ja aina myös jotain surullista. Elämä ei ole valkoinen ja musta."

Järjetön järjestelmä

Pons puhuu paljon surrealismista. Se kumpuaa hänen henkilöhistoriastaan, vatsaonteloista, niin kuin bolero. Hänen kirjassaan tosi ja taru sekoittuvat. Pons saa taas kertoa Sindbad Marinon tarinan.

Mutta kun puhutaan siitä, mitä kaikkea todella tapahtui, miehen kasvoille häilähtää varjoja.

"Kuubalaisella ei ole mitään. Nada."

Kommunistinen puolue valvoo ja rajoittaa kansalaisten tekemisiä tarkasti. Palkat ovat olemattomia ja ruokaa vähän. Ihmiset sinnittelevät majoittamalla ja ruokkimalla turisteja kodeissaan ja maksavat valtaosan ansioistaan valtiolle. Toimittajana Ponsin kuukausipalkka oli alle 30 dollaria.

"Sillä ei saa edes housuja."

Pons katsoo suoraan silmiin, kuin pyytäisi, että kuuntelija selittää tämän järjettömyyden.

Köyhyyttä pahempaa oli kuitenkin sananvapauden täydellinen kielto. Pons siemaisee punaviiniä ja antaa tulla.

"Se on fucking surrealistista! Kun Kuubassa on ongelma, valtio sanoo aina, että syyllinen on USA. Mutta suurin ongelma on vallanpitäjien kykenemättömyys. He eivät tiedä mistään mitään, ja kansalainen ei saa kritisoida. Ihmisillä on sensuuri sisällään. Toimittajana kirjoitin vain, että kaikki on 'perfecto', tämä on paratiisi."

"Mutta paratiisi on oikea paratiisi vasta silloin, kun sen menettää."

Maailma nenäliinalla

Havannan Floridita-baarissa daiquirejaan särpinyt kirjailijalegenda Ernest Hemingway on monelle kuubalaiselle erityinen, ja niin myös Ponsille.

"Vanhus ja meri. El viejo y el mar. Siitä mä pidän eniten."

Hemingwayn kirja kertoo vanhan kuubalaiskalastajan rakkaudesta mereen ja taistelusta sen kanssa. Meri ei anna hänelle kalaa, ja kun lopulta antaa, matkalla rantaan hait syövät senkin saaliin.

Ajatuksissaan hän käytti aina merestä sanaa la mar, kuten ihmiset sitä nimittävät espanjaksi, jos rakastavat sitä. Joskus nekin, jotka sitä rakastavat, puhuvat siitä pahaa, mutta aina ikään kuin se olisi nainen. Jotkut nuoret kalastajat, sellaiset, jotka pitivät poijuja siimojensa kohoina ja olivat ostaneet moottoriveneen saatuaan paljon rahaa hainmaksoista, käyttivät siitä nimitystä el mar, joka on maskuliini. He puhuivat siitä kilpailijana tai paikkana, jopa vihollisenakin. Mutta vanhuksen ajatuksissa se oli aina nainen, joka antoi suuria suosionosoituksia tai kielsi, ja jos se hurjaksi ja ilkeäksi äityikin, se ei mahtanut sille mitään. Kuu vaikuttaa siihen samalla tavalla kuin naiseenkin, hän tuumi.

Ponsin nauru on lämmin, kun hän muistelee ensitapaamistaan suomalaisen vaimonsa kanssa.

"Se katsoi mua ja päätti, että toi on mun mies. Suomalainen nainen on vahva. Kun se sanoo, että mä otan tämän, se ottaa sen."

Niin kuin Hemingwayn feminiininen meri.

Pons on miettinyt paljon sitä, miten ihmeellisen sattumanvaraista elämä on. Sekin, miten hän päätyi Suomeen.

"Ihmiset vain osuvat johonkin samaan paikkaan, tapaavat, ja niin syntyy uusia ihmiskohtaloita. Miten se sanottaisiin suomeksi, el mundo es un pañuelo?
Maailma mahtuu nenäliinalle."

Suomessa saa sanoa

Nostokurjet kurkottelevat taivaalle. Pellon toisella puolella voimalinjat halkovat maisemaa. Kuvaaja komentaa Ponsia poseeraamaan suomalaisella niityllä.
Ponsille Suomessa paras paikka on Helsingin Kauppatorin kahvila kesällä. Lokit kirkuvat ja meri on heti edessä, vaikka se ei tuoksu samalta kuin Havannassa. Muuten parasta täällä on sauna.

Suomessa on myös paljon vikoja: kylmää, ikävää, rasismia, tylsää politiikkaa. Ponsin kirjassa on luvassa kritiikkiä, tosin huumorilla höystettynä. Siinä piilee kirjoittamisen ihanuus, ainakin kuubalaiselle.

"Tietysti, vapaudessakin on säännöt. Suomessa ei kuitenkaan joudu vankilaan mielipiteidensä takia."

Siinä se taas käväisi, varjo kasvoilla.

"Nyt tunnen itseni vapaaksi. Meni melkein koko elämä, ennen kuin uskalsin puhua. Mielipiteenvapaus on kaikkein tärkeintä", mies sanoo.

Ei todellisia ongelmia

Makuuhuoneessa on matkalaukku levällään. Aikaisin seuraavana aamuna Pons on lähdössä nuorempien lastensa luokse toiselle puolelle maapalloa.
Hän esittelee innoissaan kännykästä kuvia hymyilevästä tytöstä, pojasta ja nuoresta naisesta. Kuubaan jäänyt tytär on nyt 24-vuotias, Australiassa asuvat kaksoset 11.

Pons on käynyt 15 vuoden aikana myös Kuubassa.

"Se on heille sama kuin joulupukki tulisi!" Pons nauraa remakasti.

"Ei ne ymmärrä, että täällä maksetaan veroja ja ruoka on kallista."

Suomessa hänellä on ikävä Kuubaan ja Kuubassa taas Suomeen. Mutta nyt elämä on kumminkin täällä, sattumalta. Pons työskentelee vammaisavustajana Suomen CP-liiton palveluksessa ja viihtyy.

"Mulla on se fiilis, compasión. Myötätunto. Vammaisavustajana ymmärtää, että sulla ja mulla ei ole todellisia ongelmia. Mä teen niille ihmisille kaiken: autan vessaan, pesemään, syömään vaikka tupakoimaan!

Pons tumppaa savukkeensa.

"Jos voisin tehdä mitä vaan, menisin Afrikkaan tekemään tätä työtä."

Oman elämän arvo

Ponsin mielessä pyörii jo seuraava kirja. Trilogian toinen osa. Nyt kirjoittaminen on helpompaa: ensimmäisellä kerralla alkuun pääsy vei vuosia.

"Ajattelin aina vaan, että mañana, mañana..."

Ja huomisesta ei tiedä. Ei sitäkään, että jääkö tänne.

"You'll never know! Se on just se, koskaan ei tiedä, miten kohtalot menevät. Huomenna lennän Australiaan, ehkä se kone katoaa niin kuin Malesiassa."

Ehkä Pons ei ole juurtunut Suomeen, mutta se ei ole niin tärkeää. Täällä on melko tasainen työn, kuntosalin ja satunnaisten tapaamisten täyttämä arki. Vanhalle historianopiskelijalle oleellista on se, että tuntee juurensa.

"Nyt tiedän, mistä tulen. Vielä en tiedä, mihin olen menossa. Pitää ymmärtää oman elämänsä arvo ja se, mistä raha tulee."

Hän katseli merelle ja tunsi, miten yksin hän nyt oli. Hän näki kuitenkin kirjot syvällä tummassa vedessä ja eteenpäin jännittyvän siiman ja tyvenelle ominaisen oudon kohoilun. Pilviä oli alkanut muodostua pasaatituuleen ja hän näki eteenpäin katsellessaan villihanhiparven piirtyvän veden yllä olevaa taivasta vasten, hämärtyvän ja piirtyvän uudelleen näkyviin, ja hän tiesi, ettei merellä kukaan ole koskaan yksin.

Ulkona koivunlehdet helisevät tuulessa. Pons kaataa lisää viiniä ja katselee taas pellolle.

"Ehkä Hemingwayssa pidän juuri siitä ideasta, että kaikki on huonosti, mutta siitä selvitään."

Kursivoidut lainaukset Ernest Hemingwayn romaanista Vanhus ja meri.

Kirjoittanut: Sini Saaritsa

Uusimmat

Suosituimmat