Lapin lumoa Ylläksen hiihtokeskuksessa

Puuterilumi pöllyää, kun Mona Vainikka syöksyy tunturin rinnettä taidokkaasti lumilaudalla kurvaillen. Aurinko värjää maiseman roosanpunaiseksi ja hanki kimmeltää. Kaverina on valkoinen paimenkoira Usva, jolle tunturissa juokseminen on ihan parasta mitä se tietää. 

Tällaiset hetket ovat se syy, miksi Mona lähti Lappeenrannasta seitsemän vuotta sitten kohti pohjoista ja pestautui Äkäslompolon kyläkauppaan töihin. 

− Lukion jälkeen halusin pitää välivuoden ja tuntui, että olisi kiva viettää se niin, että pääsen joka päivä rinteeseen.

Vuosi vierähti nopeasti ja Mona huomasi lappilaisen elämäntyylin sopivan hänelle. Ei tuntunut enää oikealta lähteä takaisin etelään varsinkin, kun puolisokin löytyi työpaikalta kyläkaupasta. Heidin kanssa on pidetty yhtä jo lähes viisi vuotta. Kiintymys pohjoisen maisemiin ja elämäntapaan on syventynyt vuosi vuodelta.  

− Ihmiset täällä ovat rempseämpiä ja turhantärkeys puuttuu kokonaan. Minun on helppo olla täällä oma itseni, Mona toteaa.

Hiihtohissien metkut

Nykyisin Mona työskentelee Ylläksen hiihtokeskuksessa, jossa ura alkoi hissinvalvojana kaksi vuotta sitten. Pian hän kuitenkin pääsi jyvälle hissien teknisistä ominaisuuksista ja huoltotarpeista ja työt jatkuivat hiihtohissien huoltajana. Hän viihtyy huoltoryhmässä, jossa oppii koko ajan uutta ja jokainen päivä tarjoaa yllätyksiä. 

Keskuksen kymmenestä hissistä vastaa kaksi kolmen hengen tiimiä kahdessa vuorossa. Hiihtosesongin lähestyessä aamutiimi herää Äkäslompolon kylässä varhain. Monan päivä alkoi kello viisi.

− Söin pikaisesti aamupalan, nappasin kimppakyytiin muutaman kollegan kylältä ja sitten auton nokka kohti hiihtokeskusta.

Ihan ensimmäiseksi aamuvuoron huoltajat tarkistavat mäet, kolaavat yöllä sataneen lumen ja poistavat lumet myös rinteiden turvaverkoista. 

Parhaillaan työn alla on kahden suurimman hissin perushuolto. Hissien osia vaihdetaan uusiin, tietokoneohjelmat päivitetään ja toimintoja testataan. Kiivaimman sesongin aikanaan huoltotiimin on vian sattuessa oltava paikalla nopeasti. 

− Jos hissi pysähtyy 20 asteen pakkasella, ei siellä korkeuksissa kovin kauan tarkene killua. Hissi on saatava mahdollisimman pian pyörimään ja asiakkaat mäkeen, Mona sanoo.

Eikä hiihtohissin toiminnot ole aivan niin suoraviivaisia kuin voisi kuvitella. Hissien sähköosat voivat olla arkoja pakkaselle ja tietokoneohjelmat vaativat tarkistuksia. Vaikka Mona on työskennellyt niiden parissa jo reilun vuoden, tulee edelleen viikoittain uusia asioita eteen. 

Huoltoryhmä harjoittelee säännöllisesti myös äärimmäisen harvinaisten tilanteiden varalta. Voi esimerkiksi käydä niin, että viallisen hissin apumoottorikaan ei käynnisty, jolloin asiakkaat täytyy hakea yläilmoista köysien ja valjaiden avulla.

− Kiipeämme tolppaan ja sieltä vaijeria pitkin tuolille tai gondolille ja avustamme asiakkaan alas. Yleensä paikalle tulee myös pelastuslaitoksen porukkaa auttamaan. Jos pelastettavat ovat matalalla, heidät voi noutaa alas myös nosturin avulla, Mona kertoo.

Ensiaputaidot tarpeen

Kun hissit rullaavat moitteettomasti, huoltotiimi keskittyy rinteiden kunnossapitoon ja sairaanhoitajien avustamiseen. Yleisin tapaturma on ranteen murtuminen ja erilaiset polvivammat. 

Huimapäiden Snowparkissa pompataan korkealle ja välillä alastulo epäonnistuu. Silloin tarvitaan apu nopeasti paikalle. Ensiapukurssit käynyt Mona hyppää moottorikelkan selkään ja rientää sairaanhoitajan avuksi. 

− Meitä hissihuoltajia tarvitaan lähinnä nostoapuna tai jos pitää laittaa raajaan väliaikaistuki. Onneksi vakavat onnettomuudet ovat harvinaisia, mutta silloin meillä on käytössä helikopterikyyditys sairaalaan.

Englantia ja elekieltä

Mona kertoo työn hiihtokeskuksessa olevan hyvin kansainvälistä. Asiakkaita tulee Euroopasta ja ympäri maailmaa. Työkaveritkin voivat olla sesonkityöntekijöitä eri maista. Yhteishenki työntekijöiden kesken on pääsääntöisesti hyvä. 

− Tänne hakeutuu varmaan samanhenkistä porukkaa, joka sitten hitsautuu nopeasti yhteen talven aikana, Mona arvioi. 

Hän kertoo selviävänsä englannin kielellä, mutta aina yhteistä kieltä ei asiakkaiden kanssa löydy. Ennen koronapandemiaa kiinalaisia kävi Ylläksellä paljon. 

− Kiinalaisten kanssa usein ainoa kieli oli elekieli. Näyttelemällä ja ilmehtimällä asiat kuitenkin selvisivät. Harmi, että koronan jälkeen kiinalaiset eivät ole palanneet. Brittejä täällä sen sijaan käy paljon. He hakevat niitä postikorttimaisemia, revontulia, haluavat oppia hiihtämään ja päästä kokemaan kylmää, kuten avantouintia, Mona kuvailee.

Kaksi unelmaa 

Nyt kuitenkin elämän parhaat asiat ovat perhe, luonto ja innostava työ. Siinä tiivistyvät Monan onnen kulmakivet. Kaupungin rientoja ei ole ikävä. Työpäivien sosiaaliset kontaktit ja vaihtelevat tilanteet riittävät, muuta hulinaa ei tarvita.

− Parasta on, kun työpäivän jälkeen saa laittaa lumikengät jalkaan ja tarpoa Heidin ja koirien kanssa laavulle makkaranpaistoon.

Teksti: Niina Melanen
Kuvat: Jouni Porsanger ja Mona Vainikan kotialbumi